Jalkapalloon happaman sivumausteen lisää 70-luvulta asti lajiin vaikuttanut kaupallisuus yhdistettynä rikkaiden sijoittajien tai valtioiden omistamiin seuroihin, jotka ovat heille leikkikaluja. PSG:n nimittäin omistaa Qatarin hallitsija sijoitusyhtiönsä kautta.
Futisforumilla, johon itsekin kirjoitan käydään jopa ikävänsävyistä keskustelua näistä seurojen omistajista ja etenkin ylettömästä rahan tuhlauksesta kalliisiin ulkomaalaispelaajiin. Puhutaan nk. muoviseuroista.
Tähän vaikutti suuresti vuonna 1995 voimaan tullut nk. Bosman-sääntö, mikä mahdollisti pelaajien vapaan siirtymisen sopimuskauden jälkeen. Tätä ennen joukkueen kokoonpanossa sai olla kolme ulkomaalaispelaajaa. Nyt koko joukkue voi olla täynnä maan ulkopuolisia pelaajia, mikä on aika älytöntä.
Valitettavasti nykyajan ultrakaupallisuuden ja supertähtiajattelun aikakaudella muutosta ei tule. Lajin suurimmat liitot Fifa ja Uefa eivät edes ajattele Nhl:n tyylistä palkkakattoa tai ulkomaalaiskiintiötä. Hehän haluavat isot rahasäkit jaettavakseen seurojen kesken.
Fanien näkökulmasta tämänkaltaista kehitystä ei ole suotavana katsottu. Youtubesta löytyy huippujalkapalloa kritisoivia videoita, joissa nostetaan esiin kaupallisuus, lippujen kalleus sekä ahneina pidetyt omistajat. Etenkin brittien mielestä divisioonissa pelataan aidompaa jalkapalloa, kuin Valioliigassa. Paikallinen seura merkitsee pienelle kaupungille todella paljon ja pienillä stadioneilla tunnelma voi nousta Manchester Cityn kotistadionia huikeammaksi. Tämän lisäksi paikallisuus on hyvin tärkeää. Fani voi törmätä seuran pelaajaan vaikkapa kadulla ja vaihtaa sanasen edellisestä pelistä.
Futisforumillakin on keskusteluja, joissa haukutaan voimasanoin ulkomaisten seurojen kannattajia mieshuoriksi ja korostetaan kotimaisen jalkapallosarjan parhautta. Toisaalta HJK:n matsiin pääsee muutamalla kympillä, kun taas reissu Valioliigaseuraan peliin maksaa rutkasti enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti