Otsikon mukaisen kysymyksen kuulen usein isältäni, kun kerron hänelle jossain päin maailmaa ajetusta autokisasta, missä ei ajettu formula-autoilla. Tällä tarkoitan kestävyyskisoja sekä nk. koppiautokisoja, joita löytyy maailmasta useita kansainvälisiä ja paikallisia sarjoja. Mediassa puhutaan myös vakioautokilpailuista, mutta edellä mainitut ilmaisut ovat yhtä hämääviä, kuin rock- ja metallimusiikin eri alalajit.
Monen formulaurasta haaveilevan ura tyssää rahoituksen puutteeseen tai kehityksen pysähtymiseen. On huomattu, että taidot ja rahat eivät riitä, kun siirrytään isompaan pikkuformulaluokkaan. Joillakin ura loppuu F3-luokkaan. On kuitenkin olemassa varasuunnitelma, jota ei kannata jättää käyttämättä. Moni on tähän tarttunut, sillä kilvanajaminen on ollut miellyttävää ja koppiautoissa menestymällä voi ansaita. F1-sarjaan pääsee kuitenkin vain kaksikymmentä kuljettajaa ja vaihtuvuus ei ole kovin tiheää pitkien sopimusten vuoksi.
Suomalaisia ratin takana
Haastattelin aikanaan Saksassa Audi TT Cup-sarjaa ajanutta Joonas Lappalaista tästä asiasta. Hän siirtyi pikkuformuloista koppiautoihin ajopaikkojen suuremman todennäköisyyden vuoksi. Tätä kirjoittaessa hän on ajanut vuosia Audilla Nürburgringin Nordscleife-radalla ajettavia kestävyyskilpailuja.
Moni suomalainen, joka ajaa koppiautoluokissa jäävät ymmärrettävästi mediapimentoon f1- ja ralliuutisten varjoon. Heistä kuitenkin uutisoiden moottoriurheiluun erikoistuneella urheilu-uutiset.com-verkkosivustolla. Vuosia BMW:llä kisoja ajanut porilainen Jesse Krohn ajaa tänä vuonna Yhdysvaltain IMSA-sarjassa prototyyppiluokan BMW:llä ja hänen autokuntansa sijoittui kuudenneksi arvostetussa Sebringin 12 tunnin kilpailussa.
Markus Palttala on myös ajanut kyseisessä sarjassa BMW M3-autolla. Hän voitti BMW Z4 GT3-autolla Span 24 tunnin kilpailun vuonna 2015. Formulalähetyksistä tuttu Toni Vilander on voittanut muun muassa kahdesti GTE-luokan Le Mansin 24 tunnin kilpailussa sekä Bathurstin 12 tunnin kilpailun Ferrarilla.
Kilpailujen laaja kirjo
Kärjistettynä koppiautoiksi tarkoitetaan kilpa-autoja, jotka koriltaan pohjautuvat siviilimalleihin. Korin alta paljastuu kuitenkin täysverinen kilpa-auto tehokkaine moottoreineen, jarruinen ja formuloista tutulla ratilla, jossa vaihteita vaihdetaan silmänräpäyksessä eli puhutaan nk. läppävaihteista.
Monet näistä kilpailuista ovat kestävyyskilpailuja, joiden kesto vaihtelee kahdesta tunnista vuorokauteen. Näihin kilpailuihin osallistuu monta autokuntaa, jossa auton ajovuoron jakavat kaksi tai useampi kuljettajaa. Soolona ei saa ajella. Osallistujat jaetaan luokkiin auton teknisten sääntöjen sekä kuljettajien luokituksen mukaan, joka perustuu ajokokemukseen. Osallistujakatras vaihtelee siis täysipäiväisistä ammattilaisista rahaa polttaviin herrasmieskuskeihin.
On olemassa myös mestaruussarjoja, joissa ajetaan vain tietyn merkin autoilla, esimerkiksi Porschet, joiden 911-autolla ajetaan useita sarjoja ympäri maailmaa. Kilpailut ovat näissä puolen tunnin mittaisia rykäyksiä, eikä mitään varikkopysähdyksiä ole. Jotkut osallistujista ovat erikoistuneet kyseiseen automerkkiin ja menestyminen näissä on tiennyt tehdaskuljettajan sopimusta sekä parhaimmillaan pääsyä prototyyppiauton rattiin ja Le Mansin 24 tunnin kilpailuun.
Kestävyyskisat kukoistaa
Prototyyppiautot ovat oikeastaan f1-autoja suljetulla ohjaamolla varustettuna. Auto on teknisesti kehittynein f1-auton jälkeen ja yhtä kallis. F1-auton tapaan autoissa on polttomoottorin lisäksi hybridimoottori. Kestävyyskisojen kaksi isointa sarjaa eli IMSA- sekä MM-sarja (World Endurance Championship) elävät nyt samanlaista kukoistuskauttaan, kuten 80-luvulla. Kiitos yhdenmukaisten sääntöjen.
Samalla autolla voi nyt ajaa kilpaa sekä Le Mansissa että IMSA-sarjassa. Ainoa ero tähän on, että viimeksi mainitussa tehdastallin automerkillä on oltava myyntiverkosto Amerikassa. Toinen merkittävä ero on sääntö, jossa auton rungon valmistaa ulkopuolinen firma. MM-sarjassa tehdas tekee auton alusta loppuu itse. Sen vuoksi sarjan GTP-luokassa ei ole Ferrareita. Toinen painava syy on myös kustannukset autojen kuljettamisessa atlantin toiselle puolen. Tämän vuoksi Toyotan tehdastalli osallistuu vain mm-sarjaan.
GTP- ja Hypercar-nimisten prototyyppiluokkien lisäksi on myös LMP2 sekä LMP3-luokat, jotka ovat tehoiltaan pienempiä ja yleensä yhden runkovalmistajan tekemiä eli kaikki osallistujat ajavat samalla menopelillä.
Suosituimpia kilpailuja ovat GT3-luokkaan lokeroidut kaksiovisiin urheiluautoihin pohjautuvat kilpailut. Näihin lukeutuu jo aiemmin mainittu Span 24 tunnin koitos. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta nämä kilpailut järjestää ranskalainen SRO-organisaatio, jonka GT World Challenge nimisiä kilpailuja on joka kolkassa.
90-luvun koppiautobuumi
Etuvetoisilla ja neliovisilla vakioautoilla ajetaan myös paljon kilpailuja. Nykyään nämä ajetaan TCR-luokituksen mukaisilla autoilla, kuten Honda Civic Type R:llä. 90-luvulla DTM- ja BTCC-kilpailut keräsivät katsomot täyteen ja moni f1-uran lopettanut ajeli näissä kilpailussa.
Saksalaisvetoista DTM-sarjaa ajettiin myös Helsingin Sörnäisissä muutama vuosi. Kävin aikanaan paikan päällä. Kustannukset nousivat liian suuriksi ja sarja meni tauolle. Vuosituhannen vaihteessa aloitettiin uudestaan, mutta edellä mainitun syyn vuoksi sarjassa siirryttiin GT3-autoihin, ne kun ovat halvempia, eikä autotehtaan tukea tarvita. Se riittää, kun yksityinen kilpatalli ostaa pari autoa tiettyyn hintaan.
Netti on helpottanut näiden kilpailujen seuraamista kotoa käsin joko suorana tai jälkikäteen. Jos jollekin hiihtäminen on parasta housut jalassa, niin itselleni ne on autokilpailut. Ilmankos pelaan mielellään autopelejä, sillä niissä voi kokeilla eri ratoja monella eri autolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti